Produced by Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
E. MARLITT [Eugenie John]
Saksankielestä ["Das Heideprinzesschen"] suomentanut. A.-A.
Helppo-hintainen novelli- ja romani-jakso.
Toinen sarja, 1.
Helsingissä,K. E Holm'in kustantama.1883.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino.
Pieni, hiljaisen aron lävitse virtaileva joki on yksittäisen vaeltajankaltainen. Sen hiljaa loiskivat aallot eivät tiedä mitään siitäkohinasta, jolla suurten jokien vesi kuohuen syöksyy vuoriltalaaksoihin; ne juoksevat tyvenesti sileitten piikivien ylitse, jotkaeivät ensinkään ole niille haitaksi, ja kulkevat eteenpäin matalainlepikko- ja pajukko-rantain välitse. Pensaat ovat niin tiheässävierekkäin, oksat ristissä, kuin kieltäisivät ne taivastakintietämästä, että pieni verevä ja vilpas suoni sykkii keskelläylenkatsottua pahamaineista aroa. Ja tämä kätkö onkin erittäin pahojenkielien mieleen, jotka tuolla ulkona maailmassa koettavat panetellanäitä suuria autioita seutuja, joita usein näkee Saksan alankomaissa.
Mutta katselepa kuitenkin kerran keski kesän aikana tätä pilkattuaaroa. Se ei kyllä kohota otsaansa pilviin ja turhaan etsit sielläAlppien loistoa tahi rododendronin seppelöitsevää kukkulaa; sillä eiole edes matalampien vuoristojen kivikruunua, eikä minkään suurenjoenkaan leveä, kiiltävä teräsvyö ympäröitse sen kupeita; mutta kanervakukoistaa siellä; sen punaiset ja sinertävät kellomaiset kukankuvutlevittävät hienolle laineentapaiselle pinnalle kiiltävän, epälukuisillakeltaisilla mehiläisillä koristetun kuninkaallisen manttelin.
Tuolla kaukana kohoaa laiha hiekkainen maapinta, ainoastaan vähääntyytyväinen kanerva saa tarpeeksi elatusta, vähän enemmän ylöspäin.Mutta syrjempänä on maassa mehua ja voimaa; pitkä tumma viiva, jokaäkkiä keskeyttää punaiselta loistavan aron, on metsää, syväämajesteetillista lehtimetsää, jonka vertaista tuskin on. Tuntikausiavoit siellä kävellä varjoisten taivasta kohti kohoavien pylväsrivienvälillä, joitten juuret saavat elatuksensa ylönkatsotusta arosta.Peipposet ja rastaat rakentavat pesiänsä puitten latvoihin korkeallepääsi ylle, ja pensaista katselevat sinua peloissaan arat jänekset jametsäkauriit. Ja kun viimein paksu metsä vaihtuu mataloiksi pensaiksija jalkasi epäilee tallata marjoja, jotka ikäänkuin taivaastapudonneina värjäävät metsän rinteen purppuran punaiseksi tahi mustansiniseksi, kun kukkulain juurilla loistavat vastassasi viheriät,viehättävät niityt ja valmistuvain ruisvainioitten vaalea kulta, kuninhimillisiä ääniä ja liikunnoita ynnä lukuisan karjan ammunta kuuluukorviisi keskellä vainiota olevasta kylästä, jonka sievät kodikkaattalot ympäröitsevät kirkkoa — silloin muistelet varmaankin hymysuinikävää, hylättyä hieta-aavikkoa, semmoisena kuin sitä "kirjoissakuvataan."
Äsken mainittu pieni joki juoksee kuitenkin mitä kolkoimman jayksinäisimmän seudun läpi. Kauan kulkee se pitkin metsän rinnettä jatekee vasta tarkoin mietittyään itsenäisen polvekkeen sitä kohti.Vaikka joki onkin hiljainen luonnoltansa, kuluttaa se kuitenkinpehmeätä rantaa ja onpa sille onnistunut muodostaa pieni lampikin,jossa aallot hitaasti juosten näyttävät ikäänkuin hiukan lävähtävän.Piikivet näkyvät niin kirkkaina vedestä, että tuskin huomaa, missä ilmaloppuu ja vesi alkaa. Pieni vesiympyrä on saattanut leppäpensaat vähänerilleen ja valoa etsivä koivu on astunut askeleen leppien eteen,seisoen siinä kuin suloinen neitonen, jonka kiharoista