Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Meren säveliä
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1905.
Vettä, vettä, vettä loppumattomiin asti! Se välkkyy ja kimaltelee kuinkulta, se lepää tasapintana aavikon lailla, uneksivana ilta-auringonloisteessa. Saaret ahtavat sen tuon tuostakin kaitaiseksi valotieksi,mutta se laajenee jälleen, ojentautuu joka suunnalle ja kurottaiksenkaukaisuutta kohti, kunnes unelmissaan syleilee äärettömän avaruudenrantaa, sulaen pilvien hehkuun.
Saaret, te kääpiöt — mitä voittekaan jättiläiselle? Mitä voitte sennukkuessakaan?
Vastaukseksi ne terhakkoina kohottavat harmaita kallioharjojansa. —Samaa me voimme kuin merikin meitä vastaan! Taistella, puolustautua,varjella vapauttamme. Olemme tasaväkiset. Kunnia meille! Kääpiö jajättiläinen — oikein sanoit. Ja kääpiö kuitenkin kestää, ylivoimanalle sortumatta.
Mutta kova on taistelu ollut. Sileiksi huuhdotut kivet kertovat siitä.Samoin männyt kallioilla. Ne ovat kuin hartevia tanakoita sotaurhoja;tuuli niitä tuivertaa, vaan ei taita. On sellaisiakin, jotka ovatkäppyröihin taipuneet, ja toisia, joiden on täytynyt kiertyä kivenpovelle viheriäiseksi havumatoksi, minkä keskeltä tynkä turhaanpyrkii korkeammalle. Ei onnistu. Tuuli painaa alas jälleen, ja merensuolaiset pisarat ilkamoiden pirskuvat lannistetun yrittelijän päälle.Yksi vaipuu, toiset nousevat. Vaan kalliosaari kantaa niitä kaikkia,tyynenä, uljaana, järkähtämättömänä.
Aurinko mailleen mennessänsä suutelee karkeata kiveä ja rosoisiamäntyjä niin hellästi kuin ulapan silopintaakin. — Nyt on rauha, sekuiskaa. — Älkää muistelko menneitä, älkää tuleviakaan taisteluita!Samaahan te tavoitatte eri lailla, yhteiseen jaloon päämäärään pyritte.Sinä, mereni, etsit valoa, kurkottaen eteenpäin; sinä kallio mäntyinesikohoat ylös päivää kohti. Te saatte syleilyni kumpainenkin. Kaulatkaanyt ystävinä toisianne myöskin! Hyvää yötä.
Hiljallensa hehku sammuu ja kulta himmenee taivaalta, vesiltä,kallioilta. Puiden huipuilla kajastus vielä hetkisen viipyy, sittenväistyy ja katoaa.
Kuulakas, harsoinen hämy laskee yli meren ja maan. Kaikki on hiljaa,hiljaa.
Silloin kuuluu äkisti kumea puhallus. Saarien lomasta ilmestyy jotakinvalkoista, joka ui kuin jättiläisjoutsen. Se kantaa liikkuvia olentoja,myttyjä, koppia, arkkuja määrittäin. Kuorma on suuri, mutta eipä näytäpainavan. Uusi puhallus — ja kaikki katoaa kiviniemen taakse, keveästikuin siipien lehahtamalla.
Mutta lahdenpoukaman kummallakin rannalla, siellä missä kaksi asumustaseisoo vastatusten, selät kallioitten suojaamina, etuseinät vedentyynessä kuvastellen — siellä on syntynyt vilkas liike, kun laivanpuhallus kuului.
Itärannan mökin ovi lentää rempahtaen auki, ja ulos syöksyy kokonainenliuta pellavapäitä. Edellä vanhin, Atlanta, sitten William ja Kolumbus,sitten kaksoiset Iisakki ja Taavetti. Ulla ei pääse kynnyksen ylija alkaa huutaa, ja Hellu säestää kätkyessä. Äiti, pitkä, laiha,huolimattomasti pukeutunut nainen, sieppaa kiivaasti tyttösen oveltatupaan takaisin ja huutaa toisten jälkeen:
— Atla, kuuletkos — älkää nyt kaikki sinne lentäkö! Viljo ja Kolu!
Mutta Atlan tukka liehuu jo metsän reunassa, Viljo on sivuuttanutsisarensa ja kadonnut kivikkoon, ja Kolu vähän kääntää päätänsä,juosten kohta edelleen. Pikku pojat äiti saa kiinni, ravistaakäsivarsista ja juoksuttaa toruen sisälle. Lapset parkuvat kaikk