Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
August Blanche
Suomentanut
Eero Alpi
Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1916.
Digitalisoitu vuoden 1922
toisesta painoksesta.
Myöhään eräänä iltana marraskuussa v. 1816 muuan keski-ikäinen miesenemmän hiipi kuin asteli Nybron satamalaiturilla Tukholmassa, taluttaenkädestä pientä poikaa, joka näytti noin kahdeksan vuotiaalta.
Hiipivällä miehellä oli yllään karvanuttu ja päässä verasta tehty lakkisekä toisessa kädessään ryhmysauva, ja hän oli voimakkaan ja käskevännäköinen. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan vieras sattumaltavastaantuleville jaalojen miehille, sillä he nostivat hänelle lakkiaan,vaikkakin hän jotensakin kylmästi vastasi kohteliaisuudenosoituksiin, jatunnustettava on, että nämä näkyivätkin pikemmin johtuvan pelosta kuinmistään leppeämmästä tai hyväntahtoisemmasta tunteesta.
— Isä kulta, saanko hiukan juosta itsekseni? — pyysi poikanen,koettaen irroittautua taluttavasta kädestä.
— Juoksehan nyt, mutta varo putoamasta mereen, — vastasi mies,hellittäen pojan kädestä; — niin, älä astu harhaan, rasavilli!
Mies pysytteli kuitenkin pojan rinnalla, kunnes hän äkkiä seisahtuihuomatessaan pienen veneen, joka juuri laski hieman ulohtaalleankkuroineen jaalan viereen, muutaman sylen päässä laiturista.
Veneessä näkyi naishenkilö, jolla oli liina päässä, ja muustakinpuvustaan päättäen hän näytti kuuluvan työläisluokkaan.
— Soutakaa vene tänne, matami tai neiti tai mikä lienettekin, — huusisatamasillalla seisova mies, äänessään jälleen tuima sävy.
Joko nainen ei tätä käskyä kuullut tai siitä välittänyt, ainakaan hän eivastannut mitään.
— Oletteko te kuuro vai onko lempo tukkinut suunne? — ärjäisi mieskahta kovemmin, läheten aivan sillan laitaan.
— Kuka huutaa? — kuului viimein kaunissointuinen naisääni kysyvänveneestä; — kellä on minulle asiaa tähän aikaan illasta?
— Sen saatte tietää, kun soudatte tänne, — vastasi mies; — muttamiksi ette tottele heti?… Ettekö kuule, mitä minä sanon?
— Totteleko? — toisti nainen; — en tiedä olevani velvollinentottelemaan.
— Ahaa! — mutisi mies itsekseen; — olisikohan se jälleen samanainen… Hän koettaa muuttaa ääntään, mutta minua hän ei sillä petä…Tässä on tekeillä joku uusi kuje … entäpä jos…
— Mitä tahdotte?… En tunne teitä, — lausui jälleen naisääni, tälläkertaa kuitenkin hiukan alakuloisena ja vapisevana.
— Ettekö tunne minua?… Hitto, kun se kuulostaakin hienolta!… Kuinkakauan minun täytyy odottaa teitä, kaunokainen?… Tahdotteko ehkä, ettäminä työnnän, veneen vesille ja tulen teitä tervehtimään… Miksipysyttelette siellä jaalan suojassa?… Aiotteko kehveltääsaaristolaiselta muutamia kunnon kahvipuita?
— Minulla on rauhallisempi olo täällä aluksen vieressä, — virkkoinainen, nousten seisaalle veneessä ja katsoen satamaan päin, ikäänkuinhänkin olisi odottanut jotakuta.
Se ei jäänyt mieheltä huomaamatta, ja hän mietti hetkisen.
— Odotatteko jotain? — kysyi hän vihdoin.
— Odotan.
— Ketä tai mitä, jos saan olla nenäkäs kysymään? Hä?…
— Odotan tavaroita, jotka minun on soudettava kaupunkiin.
<