Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
V. K. Trast
Akateeminen väitöskirja, joka Helsingin Yliopiston Filosofisentiedekunnan Historiallis-kielitieteellisen osaston suostumuksellaesitetään julkisesti tarkastettavaksi Historiallis-kielitieteellisessäoppisalissa lauantaina helmikuun 25 p:nä 1922 klo 12 päivällä.
Helsingin Uusi Kirjapaino Oy, Helsinki, 1922.
Johdanto.
I. Elämänvaiheet ja kirjallinen toiminta.
II. Katsomus ja runoilijaluonne.
III. Aiheitten käsittely.
IV. Tyylin ominaisuuksia. — Kielenkäyttö.
V. Runomuoto.
VI. Loppuhuomautuksia.
Muistutuksia.
Liite.
Käytettyjä lähteitä.
Julkaistessani nyt tuloksia esitöistä, joita olen suorittanutsuunnittelemaani, koko Julius Krohnin elämäntyötä käsitteleväämonografiaa varten, pyydän saada lausua kiitokseni professori KaarleKrohnille auliudesta, jolla hän on antanut käytettäväkseni JuliusKrohnin kirjeitä ja käsikirjoituksia, sekä v.t. professori V.Tarkiaiselle taitavasta opastuksesta tutkimustyössä.
Siteeraamani kohdat Julius Krohnin kirjeistä vanhemmilleen olentarkasti suomentanut saksasta. Muut käyttämäni Julius Krohnin kirjeetovat suomenkielisiä. Tekstissä esiintyvät viitenumerot viittaavatlopussa oleviin vastaaviin muistutuksiin.
Iisalmi, tammikuun 23 p. 1922.
Tekijä.
Schiller-juhlassa Helsingissä marraskuun 19 päivänä 1859, jolloinAhlqvist luki huomiota herättäneen suomennoksensa Kello-laulusta,esittäytyi suomalaiselle yleisölle uusi suomenkielinen runoilija JuliusKrohn. Tämä silloin 24-vuotias, kuusi vuotta yliopiston kirjoissa ollutnuorukainen, jonka avustus juhlaan, Schillerin Sukeltajan suomennos,vielä osoittaa vakaantumatonta tekniikkaa ja kielenkäyttöä, antoi piankuulla itsestään enemmän runoilijana. "Mansikoita ja Mustikoita"kalenterin II osassa v. 1860 hän julkaisi kolmetoista runoa janeljätoista "iltaa" "Kuun tarinoita", tehden heti ensi iskulla nimenSuonio, jota hän tästälähin aina runoilijana käytti, tunnetuksi jarakastetuksi. Samoihin aikoihin hän esiintyy juhlarunoilijana Helsinginteaatterin vihkiäisissä.
Uusi lupaava kyky oli siis ilmestynyt rikastuttamaan köyhääsuomenkielistä kirjallisuutta. Että kirjallisuus, jonka hyväksi JuliusKrohn oli päättänyt toimia, todellakin oli köyhää, sen osoittaapikainenkin silmäys oloihin vuoden 1860 lopulla. Tosin silloinkansanrunoutta oli koottu ja julkaistu runsaat määrät ja Kalevalatuottanut mainetta suomalaiselle kulttuurille. Mutta varsinaisellataidekirjallisuudella ei vielä ollut paljon täysipainoisia saavutuksianäytettävänä. Näytelmärunoudessa ei oltu päästy pitemmälle kuinLagervallin ja Hannikaisen, Vareliuksen ja Granlundin heikkoihinkokeisiin. Vähäiset yrittelyt eepillisen runouden alalla olivatepäonnistuneet. Vain lyyrillinen runous oli tuottanut jonkun verransellaista, millä voi myöntää olevan taiteellista arvoa. H. Achrenius,Juteini, Kemelli, Ticklén, Granlund y.m. edustavimmat suomenkielisetrunoilijat osoittivat enemmän hyvää halua ja lämmintä harrastustarunoiluun kuin todellista runolahjaa. Poppiuksen laulun vaimensivattaloudelliset huolet ja yleisön kylmäkiskoisuus. Kallio ennättirikastuttaa suomalaista lyriikkaa vain muutamilla ihanilla lauluilla.Hänen jälkeensä oli Oksanen suomalaisen taidelyriikan huomattavinedustaja. Vuonna 1860 ilmestyneessä "Säkenien" ensimäisessä parvessa onmuutamia