E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Seikkailuromaani tulevaisilta ajoilta
Kirj.
H. R. HALLI [Rikhard Ruth]
Helsingissä,Kustannus Oy Jalava1922.
(Ei ole mitään syytä luulla, että ihminen edistyessään edistyisi myöskin siveellisesti.)
Kuoleman jälkeen
Mistä se lieneekin tänä selittämättömien tuskien hetkenä mieleenijuolahtanut.
Kuvittelin olevani ahtaassa tynnyrissä, joka uhkasi tukehduttaa minuttiiviydellään ja puristaa jäseneni kokoon kireillä vanteillaan. Tuontuostakin olin näkevinäni valoa jostakin vähäisestä raosta ja saavinanilyhyen henkäisyn ilmaa keuhkoihini. Mutta koko ajan korvissani sähisija suhisi, rätisi ja ruski vallan kauheasti, kunnes aika-ajoin äänetäkkiä katkesivat ja yksitoikkoinen vinkuna sai hetkellisen ylivallan —sanon hetkellisen, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä ruskina jasihinä jälleen aloitti helvetillisen sinfoniansa.
Tuntui kuin olisi rajuilmalla pitänyt puhelimen kuulotorvea korvallaan.
Minä huusin, ulvoin, valitin surkeasti, vaikka ääntäni en, ihme kyllä,kuullutkaan. Tuskani nousi äärimmilleen, kun äkkiä tunsin jonkun toisentahtovan tunkeutua olinpaikkaani survoen minua yhä pienempään tilaanja ahtautuen kaikista ponnistuksistani huolimatta niin kireälle,että menetin kykyni huutaa ja olin jo aivan varma tukehtumisestani.Mutta silloin valoviiru jälleen välähti näkyviini, rätisevä metelikasvoi vihlovaksi pauhuksi ja — mikä suloinen tunnelma? — keskenhelvetillistä hälinää olin kuulevinani ihmisääniä.
— Tämä on verraten helppoa, sanoi joku omituisen oudolla jakaukaisella äänellä. — Älkää sokaisko ennen aikaa.
… srr-sit-srrrt! — Rätinä ja sihinä katkesi äkkiä, ja vinkuminenalkoi uudelleen. Valojuova häipyi näkyvistäni, tuska ja kipu palasivatäskeistä valtavampina, ja minä tunsin, että selittämätön tunkeilija olivallannut melkein koko tilan ahdingossani.
Nyt olin tietävinäni, missä olin; salamana se välähti mieleeni:äskenhän olin kuollut ja nyt siis olin arkussa. Samalla tiesin myöskin,että tukehtuminen, jos olinkin valekuollut, pian kyllä päättäisituskani. Epätoivon vimmalla hain valopilkkua, tuota lohduttavaarepeämää, joka juuri oli loistanut edessäni. Yritinpä huutaakin, muttatunsin, etten enää siihen kyennyt. — Voi tuskaa, voi kipua — voihelvettiä!
Krrrks — srr-srr-srrr — —
Pelastusko? Mikä taivainen tunnelma!
Kuin sietämättömän pinnistyksen voimasta ilmeni äkkiä valoviiru — jarevähti valtavaksi, huikaisevaksi hohteeksi. Hirvittävän voimakkuudensaavuttanut sihinä ja rätinä vaimeni nyt kuin mereen ehtineenvirtaveden pauhu.
— Kas niin, kuului ääni läheisyydessäni. — Ho-Hun on tehnyttehtävänsä hyvin. Kuinka on kontaktin laita, Jat?
— Erinomaisesti, Tai-Joon, vastasi toinen ääni.
— Entä sydämen?
— Normaali, Tai-Joon.
— No pidähän silmällä, ettei Ho-Hunin käy kehnosti. Minä koetan joutua.
Tällä hetkellä en olisi voinut sanoa, olinko huikaisevassa valossa vaipilkkopimeässä. Jonkinlainen väritön läpikuultavuus ympäröitsi minuajoka puolelta, keveä, herttainen hyväntunne valtasi koko olemukseni, japulppuava riemu sisimmässäni tahtoi puhjeta rajuun ilonpurkauks