Romaani
Kirj.
Suomentanut
Hilja Walldén
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1919.
Omistettu
Björnstjerne Björnsonille
ja
Caroline rouvalle
Ja muista kaikkea sitä matkaa, jonka kautta Herra sinun Jumalasi johdatti sinua — sen suuren ja hirmuisen korven lävitse — ja antoi sinulle veden vuotaa kovasta kalliosta ja ravitsi sinua mannalla ja teki niin ettei sinun vaatteesi kuluneet sinun yltäsi ja sinun jalkasi ei kuulettuneet — — —
Ja Hän vei sinun maahan, jossa virrat, lähteet ja järvet ovat, jotka laaksoihin ja vuorten sivuille vuotavat, — maahan, jossa viinapuut ja viikunapuut ovat, jossa öljypuut ja hunaja kasvavat — — —
Maahan, jossa ei sinun pidä vajavaisuudessa syömän leipää — — —
5. Mooseksen kirjan 8. luku.
Mutta Herra sanoi: »Ettekö sitten tekään näe, että eläin vuotaa verta, ja ettekö kuule, kuinka se huutaa ja vaikeroi?» Mutta opetuslapset vastasivat: »Ei, Herra, emme kuule sen huutavan ja vaikeroivan.
Koptilaisesta raamatusta.
1.
Siintävänä ylenee tunturi tunturin takana, mahtavain porrasten tavoinjohtaen ylätasangolle — — — tuonne, missä syvänne kimmeltää vihreänjään peitossa, vaan josta huiput kohoavat toinen toistaan korkeampinataivaan kirkkauteen.
Ylhäällä hohtaa kylmä iäisyyden loiste. Rajaviivat haihtuvathäikäisevään valoon. — Kaukainen loistava seutu siellä houkuttelee,ihmismaailmasta eristettynä.
* * * * *
Alempana on nummi. Se jo kuuluu maiseen ympäristöön. Lämpöiseensalaperäisyyteen piiloutuen houkuttelee se hiljaisena, tuhatvärisenä.
Kesäillan ihanuudessa se verhoutuu kirkkaaseen, väräjäväänpäivänpaisteeseen. Kultaisen meren kaltaisena lainehtii lakeus kohdentaivaanrantaa.
Aurinko laskee.
Se vetää sädekaapunsa piukemmin ympärilleen. Selänteet tummuvat jarinteiden hehku sammuu, muhkea vehreys peittyy pimeään.
Mutta aavalla, aaltoilevalla nummella ei päivä vielä ole päättynyt. Sensäteet leikittelevät kanervikossa, kullahtavana hehkuu vaivaiskoivu,ruusunhohtoisena punoittaa vaalea raita. Tuoksu täyttää ilman. Lehdetja oksat ja itse raikas maakin levittelevät suloista, vienoa lemua…On kuin pyrkisi nummi pukemaan salaisuutensa sulotuoksuun.
Ja kaikki nummen asukkaat yhtyvät iloon.
Niiden sydän on riemua tulvillaan.
Ne muistelevat, kuinka ihana päivä on ollut: tämä ensimäinenaurinkoinen päivä, jolloin koko nummi oli kuin valoon verhottu! Kaikkihe muistavat, kaikki nuo nummen kasvit ja eläimet, kuinka heidän täytyiavata silmänsä ja uinuva sielunsa.
On kuin riemun hengähdys kävisi yli sammaleen, kanervan ja viidakon,yli joen ja järven.
Se väreilee lämpöisessä, päivänpaisteella kyllästetyssä ilmassa, sesulaa valoon, tuoksuun, säveliin — ja häipyy — — —
Kaikki täällä tietävät suuren, ihanan salaisuuden, ja tuhannet äänetkuiskaavat sen sinulle: nyt on kesä!...