E-text prepared by Tuula Temonen
Avioliittoromaani
Kirj.
GUSTAV af GEIJERSTAM
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1916.
So lasst mich scheinen, bis ich werde.
Zieht mir das weisse Kleid nicht aus!
Ich eile von der schönen Erde
Hinab in jenes feste Haus.
Dort ruh' ich eine kleine Stille,
Dann öffnet sich der frische Blick;
Ich lasse dann die reine Hülle,
Den Gürtel und den Kranz zurück.
Und jene himmlischen Gestalten,
Sie fragen nicht nach Mann und Weib,
Und keine Kleider, keine Falten
Umhüllen den verklärten Leib.
Zwar lebt' ich ohne Sorg' und Mühe,
Doch fühlt' ich tiefen Schmerz genung;
Vor Kummer altert' ich zu frühe;
Macht mich auf ewig wieder jung.
Goethen Wilhelm Meisterista.
Oli kerran kirjailija, joka eli onnellisena vaimonsa ja kolmen lapsensakanssa. Hän oli niin onnellinen, ettei hän sitä itsekään ymmärtänyt jaonnessaan hän kirjoitti monta kirjaa ihmisten onnettomuuksista.
Kuitenkaan hänen korkein onnensa ei ollut rakkaudessa eikäsitä myöskään tarjonnut hänelle isänilo, jonka hän piti niinteeskentelemättömän luonnollisena asiana, ikäänkuin vanhemmilla eikoskaan olisi muuta kuin iloa vain lapsistaan; ei se ollut siinäkään,että tuo harvinainen lintu, jota kutsutaan murtumattomaksi nuoruudeksi,monivuotisesta avioliitosta huolimatta hallitsi häiritsemättä pesäänsähänen kodissaan. Hänen korkein onnensa oli siinä, ettei hän koskaanollut kohtanut tai oppinut tuntemaan mitään pahaa, jota torjuakseen hänei uskonut omaavansa voimia eikä terveyttäkään. Ne onnettomuudet, jotkaolivat uhanneet sukeltautua esiin, olivat ohi liukuvien hattaroidenlailla hävinneet taivaanrannalta ja jättäneet hänen taivaansa vieläkinpuhtaammaksi ja kirkkaammaksi. Niin hän kumminkin luuli ja tämä luulooli se todellisuus, jossa hän eli. Köyhyyden, jota vastaan hän olilakkaamatta alinomaan taistellut, oli hän kumminkin jaksanut pitääloidolla. Oli vain yksi vihollinen, jonka kanssa hän ei ollut koskaanvoimiaan mitellyt ja tämä vihollinen oli kuolema. Se ei ollut ehkenmikään vähäinen onni tuolle miehelle, ettei hän ollut koskaan kauvanvakavasti peljännyt, että kuolema voisi murtaa hänet itsensä taiheidät, jotka olivat häntä lähinnä.
Tässä olemassaolon täydellisyyden tunteessa kirjoitti kerran samakirjailija kesäkirkkaan kirjan, joka kertoi kahdesta hänen omastasuuremmasta pojastaan, heidän leikeistään ja iloistaan, seikkailuistaanja onnettomuuksistaan. Kirja tuli iloiseksi leikiksi hänelle itselleen,ja kun minä nyt jälleen ajattelen sitä aikaa, tuntuu minusta tuskinkäsitettävältä, että tämä mies, josta minä tässä kerron, kerran olinminä itse.
Kun kirja oli painettu ja niottu ja kaikki kunnossa, jolloin tämäkertomus oli lähdössä suureen ja avaraan mailinaan, silloin ottikirjailija muutamia kappaleita tätä kotona ikävöityä kirjaa mukaansakotiaan. Hän kirjoitti Olofin nimen yhteen ja Svanten nimen toiseenkirjaan ja antoi juhlallisesti kummallekin pojalleen kirjansa.
Olof otti omansa ja Svante omansa. Olofin, joka on käytännöllinenluonne eikä juuri paljonkaan välitä kirjallisista riennoista, kerrotaanensi kerran tässä tilaisuudessa istuutuneen omasta halustaan lukemaankirjaa. Minä uskon hänen lukeneen melkein kolme kokonaista kappaletta.Svante taas luki yhteen menoon koko kirj