Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani Suomen suurlakon ajalta
Kirj.
Otava, Helsinki, 1914.
Lokak. 15 p. v. 1905.
Rakas serkku.
Sinä olet siis taas kotimaassa. Toivoakseni tunnustat olleeni oikeassa, kun kirjotin sinulle hiukan tukistellen siitä maailman rantojen soutamisesta ja joutavasta ajan hukkaamisesta jonkun ranskalaisen, unhottuneen ja homehtuneen kirjailijan pölyttämisessä. Kun nyt olet pudistellut tuota vanhaa paperilunttaa ja laskenut sen takaisin hyllylleen, joutuu se uudestaan pölyn valtaan, ja samoin käy sinun tohtoriväitöskirjasikin. Sinun sijassasi minä runoilisin elämäni ihanaksi, jos minulla olisi sellainen kaunis, ikivanha maatila kuin sinulla ja äidilläsi. Minusta alkaa nyt vasta elämä tuntua elämältä, kun jätin opinnot ja yliopiston. Niin, olenhan jo vanha ihminen — kohta yksikolmatta — alan ymmärtää elämää.
Kummallista, miten kotipaikka vaikuttaa minuun. Tämä pirteä pikkukaupunki on ottanut minut kokonaan, pidän kunnianasiana sen menestyksen ja ylpeilen vastasaaduista kaupunginoikeuksistamme ja väitän, että täällä valtatien varrella, teitten risteyksissä, pyristelemme siipemme hyvään lentokuntoon huolimatta kaikista roudista ja rajusäistä. Tehdään pesää oikein kiihkoisesti, nostetaan kivimuuri toisensa viereen, levitellään tehtaita, rakennellaan laivoja, tuotetaan uusia ihmisiä tukuttain ja vähittäin, ja isän pankki on kuin kattila tulella aina kiehumassa. Mutta täytyy kuitenkin myöntää, että täälläkin kuljetaan sumussa, puuttuu iloa ja reippautta, käymme mustissa mietteissä ja tummissa puvuissa, emme jaksa näyttää elämänhaluisilta, melkein häpeämme nauraa ja laulaa, puhumattakaan — tanssista! Minun nuoruuteni on kulunut hyppyäkään ottamatta. Ehkä tämä pidätetty elämänilo onkin muuttunut minussa energiaksi ja itsepäisyydeksi, joka ei taida olla perin terveellistä minunlaiselleni häkkilinnulle. Kadehdin teitä miehiä ja tahtoisin ratkoa vanhoja, kiusallisia siteitä. Isäni ei salli minun perehtyä asioihinsa. Se ei hänen tyttärelleen sovi, ja minä — alistun silkkisiteisiin.
Sinua tahtoisin hartioista ravistaa ja huutaa: — Herää, herää, mies, ja tule minulle avuksi, silloin pääsisin suuriin tehtäviin käsiksi! Sinä et tahtoisi salata minulta mitään, ethän, Aksel? Mitä minä hourin, sinähän kammot kaikkea jännittävää, seikkailet aina tunteiden tanhuvilla ja luulet keksineesi keinon saavuttaa unelmien kaltaisen todellisuuden. Minulta pyydät patenttisi vahvistusta. Kuule, toiveet ja haaveet eivät ansaitse varmaa vastausta eikä lopullista päätöstä.
Tekisinkö oikein, jos nyt suostuisin? Tiedän varmasti, että todellisuus hyvin pian paljastaisi köyhyytemme. Kaikki ihanteellisuus olisi kyllä sinun puolellasi valmiina kultaamaan minut, sen kyllä uskon, mutta se ei tuota minulle sydämensykäystä, ei minkäänlaista ilonhuumausta. Sinun ihanteesi eivät sovellu minuun.
Elämäsi onni ei voi riippua minusta, vaikka olemmekin tähänastisen kehityksemme yhdessä suorittaneet ja voimme puhua toisillemme selvästi ja suorasti kuin kaksi toveria. Olethan sinä minua viisi vuotta vanhempi, tohtoripoika, mutta minä taidan