E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
ERNST AHLGREN [Victoria Benedictsson] ja AXEL LUNDEGÅRD
Suomennos.
G. W. Edlund, Helsinki, 1899.
Finsk Tidskriftin Kirjapaino Osakeyhtiö.
"Käyn haudan partaalla jo, kirjoittaessani näitä rivejä. Tunnen etteiole minulle suotu viimeistellä työtäni, jonka toivoin valmiina voivanijättää, ja johon suunnittelu selvänä kuvastui mielessäni, vaikkasairaus esti minua antamasta työni ajatukselle muotoa silläuutteruudella ja voimalla, jota sellainen työ vaatii. Mutta, kuntehdessäni viimeistä puhdistusta kirjallisessa kuolinpesässäni, nämätomistamani ainekset tuntuivat liian arvokkaille joutavina vainpoisviskattaviksi, valitsin keinon, pikaisesti ja muutamin piirteinmuovaella rungon siihen, mitä olin aikonut täyttää ja tehtyänitämän, jätän veistimen sille, joka on nuori ja jolla on ne voimat,jotka minulta puuttuvat. Antakoon hän eloa tälle hengettömälleraaka-aineelle, jonka täten jätän hänelle."
Koska ei ole tämä ensi kerta kun yhdessä työskentelemme, ja koska eiole pienintäkään kohtaa, jossa toisiemme ymmärtäminen olisi meillemahdotonta ja jossa toisen täytyisi hyljätä mitä toinen on tehnyt, niintoivon, ettei hänellä ole mitään syytä luopua tämän kirjallisentestamenttini perintöoikeudesta.
Näillä sanoilla, jotka löytyvät Ernst Ahlgrenin jälkeenjättämienpaperien joukossa, parilla paperipalalla, kääreessä, jonka päälläsalakirjoituksella kirjoitettuna luetaan: Kuoltuani — jätän minä"Äidin" yleisön käsiin.
Kööpenhaminassa marraskuulla 1888.
Axel Lundegård.
Keskusasemahuoneen etehisessä seisoi kaksi nuorta miestä katsellenulos torille, joka tänä sumeana lokakuun aamuna näytti koleanyksitoikkoiselta. Harvakseen liiteli lumihiutaleita alas, kiinnittyenpuolisulaneina ikkunaruuduille ja juosten kiemurtelevina purosinapitkin huurteista lasia.
"Se harmittaa minua", lausui toinen heistä ikäänkuin jatkona ennenalotetulle keskustelulle. "Siksi vaan, että hän on äitini, katsoo hänitsellänsä olevan oikeuden tunkeutua minun asioihini. Hän vaatiituttavallisuutta ja luottavaisuutta, tuo vieras ihminen, jota en tunne;hän on pyytävä rakkautta ja hellyyttä ja miksi kaikeksi sanottaneenkinsitä, jota äidit vaativat kilteiltä pojiltaan. — Sillä hän luuleetietysti, että olen hyvä poika! niinhän äidit aina luulevat — — — jahän ei edes tunnekaan minua. En ole nähnyt häntä moneen herran vuoteen;hän on minulle yhtä vieras kuin tuo mulattinainen, joka hänellä onmukanaan.
"Sano — käsitätkö nyt, että tämä on kiusallista?"
"No kyllä."
"Täytyy siis poimia hänestä pois vaan toinen turha toive toisensaperästä."
Toveri katsahti häneen veitikkamaisesti naurahtaen.
"Et sano tuntevasi häntä", sanoi hän. "Mutta kun kaikki hyvin käy, niinkukaties saatkin pienen kelpo äidin näin vaan lahjaksi vanhoillapäivilläsi."
"Pienen? Hän on kolme kyynärää pitkä. Hän on vaellellut ympäri maailmaaanatoomisen kokoelman kanssa. Voithan ajatella millaiseksi ihmisentäytyy tulla kierrellessään maailmaa parisen kymmentä vuotta, näytellenanatoomista kokoelmaa. Ylimyksetär kyllä — pinnalta. Mutta sisältä?Minua väristyttää. Sisältönä varmaankin tuota suurkaupunkilaistenjulkeutta, joka on hyvin tavallista sirkustaiteilijoissa ja sensemmoisissa. Ja kenties päälle päätteeksi rahoillaan ylvästelemistä,sitä, joka ta