E-text prepared by Tapio Riikonen
Historiallinen romaani
Kirj.
Helsingissä,Helsingin Kaiku,1913.
Päivänpaisteisen mäen rinteellä, suuren hongan juurella piiloittelihepieni vedensilmä. Siinä se ihmetellen katseli maailman suurtaihanuutta.
Mutta pian sen teki mieli edemmäksi. Se alkoi lykkiä syrjään neulasiaja kuivuneita korsia, jotka sen tiellä olivat. Se ponnisteli,ponnisteli! Ja puikahti pois niiden lomitse!
Hetkiseksi se jäi lepäämään kuivuneen oksan ja muutaman kävyn varaan.
Mutta edemmäs, kauemmas se kaipasi. Se ei viipynyt tässä, vaan kiirehtimäen rinnettä alaspäin.
Se kasvoi matkallaan yhä voimakkaammaksi. Mitä välitti se enää pienistäesteistä, se siirsi ne syrjään ylpeänä ja riensi eteenpäin.
Se oli omasta voimastaan aivan varma. Juuri kuin se siitä itselleenkerskaili, osui suuri este sen tielle; siinä oli suuri puu, jokavuosikymmenen oli maassa maannut, lahonnut ja juurtunut syvällesammaliin.
Sen viereen täytyi kevätpuron asettua, ja vimmaisena se etsi tietäeteenpäin. Se kulki pitkin rungon sivua, yritti kiertää, mutta siiheneivät sen voimat vielä riittäneet, eikä se malttanut odottaa siksi,kunnes olisi suureksi kasvanut.
Mutta rungon alla oli pieni reikä. Siitä ensin muutama pisara pääsipujahtamaan. Toiset seurasivat, ja pian oli vesi kaivanut itselleenaukon, joka tuli yhä suuremmaksi ja leveämmäksi.
Äkkiä vesi repäisi mullan ja sammaleen pois tieltään ja kiiti riemustaliristen eteenpäin.
Laaksoa kohden se kiiti. Nyt ei mikään voinut sitä pidättää, sillä yhävoimakkaammaksi se oli tullut ja yhä iloisempana se jatkoi matkaansa.
Se tiesi nyt voimansa, se tiesi suuntansa ja se meni sinne, minne senmieli paloi.
Maata kuljetti puro mukanaan, vieritti pieniä kiviä uomassaan, joka yhäleveni ja syveni. Aivan kirkas se ei enää ollut, mutta kuinkavoimallinen ja keväisen riemullinen. Ja olihan se saanut päämäärän,josta se mäen rinteellä ei ollut osannut uneksiakaan.
Kunnaan alapuolella oli oja. Siihen se syöksyi ja kiiti hurjaa vauhtiaeteenpäin.
Mutta kun notkoon oli tultu, ei oja johtanutkaan sinne, minne puromieli, vaan kääntyi ja teki mutkan.
Suuttuneena levitti puro itsensä laajaksi lammeksi. Se ei tahtonutjäädä siihen, koko voimallaan se pyysi päästä eteenpäin.
Ja puro nousi lopulta ojan äyräälle katsomaan. Kaukana oli meren kaunispoukama, sinne puro tahtoi päästä, tuohon laajaan ulappaan, jossakaikki virrat yhtyivät. Se nousi äyrään yli ja tulvehti eteenpäin.
Äkkiä tuli sen eteen ihmisten laatima tie. Mitä välitti puro enääsiitä. Se levitti taas itsensä laajaksi lammeksi ja asettui siihenherraksi.
Nyt sitä ei kukaan enää tainnut kulussaan muuttaa, sen se tiesi, vaankaikkien täytyi sitä väistää. Ja tässä tiedossaan puro tuli yhäkirkkaammaksi, ja kuulakka keväinen taivas kuvastui siihen ja värähtelisen hopeanhohtavissa juovissa.
Eteenpäin puro lirisi, nauroi ihmisille, jotka luulevat voivansa estääkevättä, kun se heidän suonissaan alkaa virrata.
Eteenpäin kulkemaan on keväinen puro luotu, paisumaan leveäksivirraksi, joka niittyjen halki kulkee ja maan kostuttaa suurta kukintaavarten.
Kohden meren aukeaa ulappaa se tiesi menevänsä, sinne, jonne se levollekäy.
Silloin sen miele